
Olavi Puro: Mersu-ässä (2011) Koala-Kustannus Oy ISBN 978-952-229-121-9
Sid. 200 x 200 mm 128 sivua 51 kuvaa.
Kirja on mielestäni kohtuullinen hyvä, henkilö, joka ei ole lukenut Puron taistelukertomuksia, saa kirjan perusteella kuvan siitä, millä tavalla Puro kuvasi ilmataistelujaan taistelukertomuksissaan välittömästi taistelujen jälkeen. Nämä tiedot on lisätty Puron alkuperäisiin muistinvaraisiin muistelmiin myöhemmin kustantajan toimesta.
Alkuosa kertoo enemmän Olavi Puro suhteista naisiin kuin lento-oppilas Puron koulutuksesta. Vaikka olisinkin mielelläni lukenut enemmän Puron mielipiteistä ja kokemuksista lentokoulutuksestaan, niin vielä enemmän kaipasin tietoa Puron taustoista, jotka olivat mielenkiintoisia. Kirjasta selviää, että Olavi Puron isä oli ollut laivalevyseppänä Kotkan telakalla, sitten sisällissodassa komppanianpäällikkönä punakaartissa, sitten Puron lapsuuden aikana 10 vuotta USA:ssa, liittyisiköhän edelliseen ja 30-luvun lopulla yrittäjä, jolla kuorma-autoja. Herää kysymys, oliko isä hankkinut USA:ssa tarpeeksi pääomaa oman firman perustamiseksi vai miten punakaartilaispäällystötaustan omaava laivalevyseppä oli päätynyt yrityksen omistajaksi.
Melkeinpä parasta kirjassa on mielestäni se, että yhtenä liitteenä on skannattuna koko Puron lentopäiväkirja rintamalaivueajalta, siitä näkee kaikenlaista, vaikka sen, kuinka lyhyellä tyyppikoulutuksella Puro laitettiin uuden koneen ohjaimissa taistelulennoille ja kuinka vähäistä lentokoulutus oli rintamalaivueissa niukoista polttoainemääristä kärsineessä Ilmavoimissamme, vain pieni murto-osa Puron lennoista LeLv 24:ssä, LeLv 6:ssa ja LeLv 30:ssä oli harjoitus- tai tutustumislentoja. Lisäksi näkyy hyvin, miten vähän lentoja res. upseerille kertyi hiljaisina aikoina ja miten hektistä toiminta oli touko – heinäkuussa 1944. Samoin se, miten paljon enemmän Purolle kertyi lentoja LeLv 6:ssa ja LeLv 30:ssä verrattuna lentomääriin LeLv 24:ssa välittömästi ennen ja jälkeen hänen Tsaikka-kauttaan. Muina liitteinä ovat Ilmavoittoluettelo, palvelusura, sotilasarvot, kunniamerkit ja lennetyt konetyypit.
Omaleimaista kirjassa on siitä paistava katkeruus ilmavoimien kantahenkilöstöä kohtaan, joka ei Puron mielestä arvostanut tarpeeksi reserviläisiä, joita Puron mukaan sorsittiin mm. lentotehtävien jaossa. Hän myöntää olleensa vielä 90-luvulla katkera siitä, ettei saanut Mannerheim-ristiä, ei niinkään itse kunniamerkin takia vaan siihen kuuluneen 50.000mk:n rahapalkinnon vuoksi. Purollahan oli eniten hyväksyttyjä ilmavoittoja, 33 kpl, niistä suomalaisista hävittäjälentäjistä, jotka eivät saaneet Mannerheim-ristiä. Hän pitää syynä sitä, että oli reserviläinen ja arvelee sen, että hänen isänsä oli sisällissodassa toiminut punaisten puolella komppanianpäällikkönä, saattaneen myös vaikuttaa asiaan. Tosin hän myöntää, että myös sillä, että hän pääsi aloittamaan kohtalaisen myöhään, heinäkuussa 1942, sotalennot ja sai valtaosan hyväksytyistä ilmavoitoistaan vasta kesällä 1944, saattoi olla vaikutusta asiaan.
Puron ura oli mielenkiintoinen, hänhän lensi ja sai ilmavoittoja I-153 Tsaikalla, Brewster B-239:llä ja Bf 109G:llä ja lensi muutaman tärkeän valokuvauslennon Kannaksella huhti-toukokuussa 1944 kameralla varustetulla BW-367:llä. Tarkemmat kuvaukset näistä kuvauslennoista ovat tosin lainattu kahdesta Joppe Karhusen kirjasta.
Puro kertoo myös, että 2./LeLv 30:ssa olisi paljastunut sabotaasitapaus alkuvuonna 1943, eräs apumekaanikko olisi jäänyt yöllä kiinni sokerin kaatamisesta erään Tsaikan bensiiniputkeen. Sotapoliisi olisi sitten hakenut miehen eikä tapauksesta sen koomin kuultu mitään. Mielenkiintoinen tieto, mutta ainakaan lentueen sotapäiväkirja ei tapausta tunne. Selvästikin Tsaikan moottorien käyntivarmuudesta oltiin huolissaan ja sotapäiväkirjan mukaan 12.2.1943 lentueessa kävi insinööri Simelius keskustelemassa lentueen teknisen joukkueen johtajan ja upseerien kanssa tilanteesta. Valitettavasti laivueen sotapäiväkirja alkuvuodesta 1943 puuttuvat ja rangaistuspuolen asiakirjat luvanvaraisia. Mutta kuten Puro itsekin joutui kokemaan, myös LeLv 24:n Brewstereihin asennetut sotasaalismoottorit olivat epäluotettavia ilman sabotaasiakin.
Sid. 200 x 200 mm 128 sivua 51 kuvaa.
Kirja on mielestäni kohtuullinen hyvä, henkilö, joka ei ole lukenut Puron taistelukertomuksia, saa kirjan perusteella kuvan siitä, millä tavalla Puro kuvasi ilmataistelujaan taistelukertomuksissaan välittömästi taistelujen jälkeen. Nämä tiedot on lisätty Puron alkuperäisiin muistinvaraisiin muistelmiin myöhemmin kustantajan toimesta.
Alkuosa kertoo enemmän Olavi Puro suhteista naisiin kuin lento-oppilas Puron koulutuksesta. Vaikka olisinkin mielelläni lukenut enemmän Puron mielipiteistä ja kokemuksista lentokoulutuksestaan, niin vielä enemmän kaipasin tietoa Puron taustoista, jotka olivat mielenkiintoisia. Kirjasta selviää, että Olavi Puron isä oli ollut laivalevyseppänä Kotkan telakalla, sitten sisällissodassa komppanianpäällikkönä punakaartissa, sitten Puron lapsuuden aikana 10 vuotta USA:ssa, liittyisiköhän edelliseen ja 30-luvun lopulla yrittäjä, jolla kuorma-autoja. Herää kysymys, oliko isä hankkinut USA:ssa tarpeeksi pääomaa oman firman perustamiseksi vai miten punakaartilaispäällystötaustan omaava laivalevyseppä oli päätynyt yrityksen omistajaksi.
Melkeinpä parasta kirjassa on mielestäni se, että yhtenä liitteenä on skannattuna koko Puron lentopäiväkirja rintamalaivueajalta, siitä näkee kaikenlaista, vaikka sen, kuinka lyhyellä tyyppikoulutuksella Puro laitettiin uuden koneen ohjaimissa taistelulennoille ja kuinka vähäistä lentokoulutus oli rintamalaivueissa niukoista polttoainemääristä kärsineessä Ilmavoimissamme, vain pieni murto-osa Puron lennoista LeLv 24:ssä, LeLv 6:ssa ja LeLv 30:ssä oli harjoitus- tai tutustumislentoja. Lisäksi näkyy hyvin, miten vähän lentoja res. upseerille kertyi hiljaisina aikoina ja miten hektistä toiminta oli touko – heinäkuussa 1944. Samoin se, miten paljon enemmän Purolle kertyi lentoja LeLv 6:ssa ja LeLv 30:ssä verrattuna lentomääriin LeLv 24:ssa välittömästi ennen ja jälkeen hänen Tsaikka-kauttaan. Muina liitteinä ovat Ilmavoittoluettelo, palvelusura, sotilasarvot, kunniamerkit ja lennetyt konetyypit.
Omaleimaista kirjassa on siitä paistava katkeruus ilmavoimien kantahenkilöstöä kohtaan, joka ei Puron mielestä arvostanut tarpeeksi reserviläisiä, joita Puron mukaan sorsittiin mm. lentotehtävien jaossa. Hän myöntää olleensa vielä 90-luvulla katkera siitä, ettei saanut Mannerheim-ristiä, ei niinkään itse kunniamerkin takia vaan siihen kuuluneen 50.000mk:n rahapalkinnon vuoksi. Purollahan oli eniten hyväksyttyjä ilmavoittoja, 33 kpl, niistä suomalaisista hävittäjälentäjistä, jotka eivät saaneet Mannerheim-ristiä. Hän pitää syynä sitä, että oli reserviläinen ja arvelee sen, että hänen isänsä oli sisällissodassa toiminut punaisten puolella komppanianpäällikkönä, saattaneen myös vaikuttaa asiaan. Tosin hän myöntää, että myös sillä, että hän pääsi aloittamaan kohtalaisen myöhään, heinäkuussa 1942, sotalennot ja sai valtaosan hyväksytyistä ilmavoitoistaan vasta kesällä 1944, saattoi olla vaikutusta asiaan.
Puron ura oli mielenkiintoinen, hänhän lensi ja sai ilmavoittoja I-153 Tsaikalla, Brewster B-239:llä ja Bf 109G:llä ja lensi muutaman tärkeän valokuvauslennon Kannaksella huhti-toukokuussa 1944 kameralla varustetulla BW-367:llä. Tarkemmat kuvaukset näistä kuvauslennoista ovat tosin lainattu kahdesta Joppe Karhusen kirjasta.
Puro kertoo myös, että 2./LeLv 30:ssa olisi paljastunut sabotaasitapaus alkuvuonna 1943, eräs apumekaanikko olisi jäänyt yöllä kiinni sokerin kaatamisesta erään Tsaikan bensiiniputkeen. Sotapoliisi olisi sitten hakenut miehen eikä tapauksesta sen koomin kuultu mitään. Mielenkiintoinen tieto, mutta ainakaan lentueen sotapäiväkirja ei tapausta tunne. Selvästikin Tsaikan moottorien käyntivarmuudesta oltiin huolissaan ja sotapäiväkirjan mukaan 12.2.1943 lentueessa kävi insinööri Simelius keskustelemassa lentueen teknisen joukkueen johtajan ja upseerien kanssa tilanteesta. Valitettavasti laivueen sotapäiväkirja alkuvuodesta 1943 puuttuvat ja rangaistuspuolen asiakirjat luvanvaraisia. Mutta kuten Puro itsekin joutui kokemaan, myös LeLv 24:n Brewstereihin asennetut sotasaalismoottorit olivat epäluotettavia ilman sabotaasiakin.