• Etusivu / Frontpage
  • Artikkelit
    • Suomi >
      • Suomalaiset syöksypommittajat talvisodassa
  • Blogini
  • Articles
    • Deadly Avro Anson
    • The first aerial victory of a British pilot/air-gunner during the WW II.
    • Air gunners
    • Results of the Soviet turn times tests
    • Disaster at High Seas
    • The lengths of the RAF operational tours
    • Buchanan and Neuhoff by Patrick G. Eriksson and Rob Buchanan with Juha Vaittinen
  • My Blog
  • Päivitykset / Updates
  • Kuka olen / Who I am
  • Links
Juhan Sotahistoriasivut

ILMASODAN VETERAANIT KERTOVAT Toimittaneet Juha Klemettinen ja Raimo Malkamäki.

21/5/2020

0 Comments

 
Picture
Ilmailumuseoyhdistys ry. Edita Prima Oy, Helsinki 2013. ISBN 978-951-8960-10-5.
Kovakantinen 150-sivuinen kirja.
Kirja on koottu Suomen Ilmailumuseossa Vantaalla vuosina 2011 ja 2012 pidettyjen Ilmasotaseminaari II – IV:n aineistoista täydennettynä elokuussa 2011 tehdyillä Antti Tanin ja Aimo Vahvelaisen haastatteluilla.
Mukava kirja, osa enemmän Suomen ilmasodista lukeneelle tuttua tarinaa, mutta aina kuvaukset eri lentokonetyypeistä ovat mielenkiintoisia, vaikkei niitä kirjassa niin hirveästi olekaan, mutta jonkun verran kuitenkin. Samoin jonkun verran kuvia lentopäiväkirjojen aukeamista, jotka ovat minusta aina mielenkiintoisia, samoin kuvat Tanin sotilaslentäjätodistuksesta ja Savelan Apumekaanikkokurssin peruskoulutusjakson ja Ilmavoimien tähystäjäkurssin päästötodistuksista. Vaikka kuvat ovatkin valtaosin minulle tuttuja, ne ovat hyvin valittuja ja hyvin painettuja, monet lisäksi isokokoisina. Osa kuvista tulostettu vähän haaleina, mutta näin varjossa olevat yksityiskohdat on saatu paremmin esiin.
Mielestäni yksi mielenkiintoisimmista osiosita on Savela, hän toimi ensiksi apumekaanikkona ja myöhemmin tähystäjänä LeLv 46:ssa, joten pystyi kertomaan monipuolisesti Ilmavoimien toiminnasta.
0 Comments

Lisää Suomen Ilmailumuseossa Vantaalla 2005 pidetyn Suomen Ilmasota -seminaarin esitelmien YouTube videoista

16/6/2014

0 Comments

 
http://www.youtube.com/watch?v=oJI_04LO28w Suomen Ilmasota -seminaari (2005): Erkki Pakarinen: Tiedustelulennoilla Hasse Windin kanssa.

Erkki Pakarisen värikäs kuvaus 27.5.1944 tiedustelulennosta Windin siipimiehenä ja toiminnastaan 15.2. - 5.3.43 Seivästön tähystysasemalla taistelunjohtajana. En tiedä mitä Hasse raportoi lennon jälkeen suullisesti mutta hänen suoritusilmoituksensa on hassemaisen lakoninen, eikä mitenkään erityisen hälyttävä toisin kuin Geustin nauhan lopulla mainitsema Puron 22.5.1944 tiedustelulennon suoritusilmoitus, jolla tämä ilmoitti havainneensa 465 - 600 kuorma-autoa. Windin suoritusilmoituksen  tärkein havainto itse asiassa oli tuo saattue, joka liittyi joukkojen siirtoon Kannakselle, mutta tämä selvisi suomalaisille vasta sodan jälkeen. Toukokuussa 1944 sen pääteltiin liittyvän Narvan rintaman huoltoon. Pokela ja Brotherus esittävät myös kommentit aivan lopuksi.



Hassen suoritusilmoitus 27.5.1944:


Picture
Puron suoritusilmoitus 22.5.1944:
Picture
Picture
Kun lentotiedustelusta on puhe, kannattaa katsoa myös Aimo Juholan katsaus Suomen sodanaikaiseen, etenkin jatkosodan aikaiseen, valokuvatiedusteluun ja kartoituslentoihin.
http://www.youtube.com/watch?v=j_i_7NSvRhw
0 Comments

Olavi Puron muistelmat

17/3/2014

0 Comments

 
Picture
Olavi Puro: Mersu-ässä (2011) Koala-Kustannus Oy ISBN 978-952-229-121-9
Sid. 200 x 200 mm  128 sivua 51 kuvaa.

Kirja on mielestäni kohtuullinen hyvä, henkilö, joka ei ole lukenut Puron taistelukertomuksia, saa kirjan perusteella kuvan siitä, millä tavalla Puro kuvasi ilmataistelujaan taistelukertomuksissaan välittömästi taistelujen jälkeen. Nämä tiedot on lisätty Puron alkuperäisiin muistinvaraisiin muistelmiin myöhemmin kustantajan toimesta.

Alkuosa kertoo enemmän Olavi Puro suhteista naisiin kuin lento-oppilas Puron koulutuksesta. Vaikka olisinkin mielelläni lukenut enemmän Puron mielipiteistä ja kokemuksista lentokoulutuksestaan, niin vielä enemmän kaipasin tietoa Puron taustoista, jotka olivat mielenkiintoisia. Kirjasta selviää, että Olavi Puron isä oli ollut laivalevyseppänä Kotkan telakalla, sitten sisällissodassa komppanianpäällikkönä punakaartissa, sitten Puron lapsuuden aikana 10 vuotta USA:ssa, liittyisiköhän edelliseen ja 30-luvun lopulla yrittäjä, jolla kuorma-autoja. Herää kysymys, oliko isä hankkinut USA:ssa tarpeeksi pääomaa oman firman perustamiseksi vai miten punakaartilaispäällystötaustan omaava laivalevyseppä oli päätynyt yrityksen omistajaksi.

Melkeinpä parasta kirjassa on mielestäni se, että yhtenä liitteenä on skannattuna koko Puron lentopäiväkirja rintamalaivueajalta, siitä näkee kaikenlaista, vaikka sen, kuinka lyhyellä tyyppikoulutuksella Puro laitettiin uuden koneen ohjaimissa taistelulennoille ja kuinka vähäistä lentokoulutus oli rintamalaivueissa niukoista polttoainemääristä kärsineessä Ilmavoimissamme, vain pieni murto-osa Puron lennoista LeLv 24:ssä, LeLv 6:ssa ja LeLv 30:ssä oli harjoitus- tai tutustumislentoja. Lisäksi näkyy hyvin, miten vähän lentoja res. upseerille kertyi hiljaisina aikoina ja miten hektistä toiminta oli touko – heinäkuussa 1944. Samoin se, miten paljon enemmän Purolle kertyi lentoja LeLv 6:ssa ja LeLv 30:ssä verrattuna lentomääriin LeLv 24:ssa välittömästi ennen ja jälkeen hänen Tsaikka-kauttaan. Muina liitteinä ovat Ilmavoittoluettelo, palvelusura, sotilasarvot, kunniamerkit ja lennetyt konetyypit.

Omaleimaista kirjassa on siitä paistava katkeruus ilmavoimien kantahenkilöstöä kohtaan, joka ei  Puron mielestä arvostanut tarpeeksi reserviläisiä, joita Puron mukaan sorsittiin mm. lentotehtävien jaossa.  Hän myöntää olleensa vielä 90-luvulla katkera siitä, ettei saanut Mannerheim-ristiä, ei niinkään itse kunniamerkin takia vaan siihen kuuluneen 50.000mk:n rahapalkinnon vuoksi. Purollahan oli eniten hyväksyttyjä ilmavoittoja, 33 kpl, niistä suomalaisista hävittäjälentäjistä, jotka eivät saaneet Mannerheim-ristiä. Hän pitää syynä sitä, että oli reserviläinen ja arvelee sen, että hänen isänsä oli sisällissodassa toiminut punaisten puolella komppanianpäällikkönä, saattaneen myös vaikuttaa asiaan. Tosin hän myöntää, että myös sillä, että hän pääsi aloittamaan kohtalaisen myöhään, heinäkuussa 1942, sotalennot ja sai valtaosan hyväksytyistä ilmavoitoistaan vasta kesällä 1944, saattoi olla vaikutusta asiaan.

Puron ura oli mielenkiintoinen, hänhän lensi ja sai ilmavoittoja I-153 Tsaikalla, Brewster B-239:llä ja Bf 109G:llä ja lensi muutaman tärkeän valokuvauslennon Kannaksella huhti-toukokuussa 1944 kameralla varustetulla BW-367:llä.  Tarkemmat kuvaukset näistä kuvauslennoista ovat tosin lainattu kahdesta Joppe Karhusen kirjasta.

Puro kertoo myös, että 2./LeLv 30:ssa olisi paljastunut sabotaasitapaus alkuvuonna 1943, eräs apumekaanikko olisi jäänyt yöllä kiinni sokerin kaatamisesta erään Tsaikan bensiiniputkeen. Sotapoliisi olisi sitten hakenut miehen eikä tapauksesta sen koomin kuultu mitään. Mielenkiintoinen tieto, mutta ainakaan lentueen sotapäiväkirja ei tapausta tunne. Selvästikin Tsaikan moottorien käyntivarmuudesta oltiin huolissaan ja sotapäiväkirjan mukaan 12.2.1943 lentueessa kävi insinööri Simelius keskustelemassa lentueen teknisen joukkueen johtajan ja upseerien kanssa tilanteesta. Valitettavasti laivueen sotapäiväkirja alkuvuodesta 1943 puuttuvat ja rangaistuspuolen asiakirjat luvanvaraisia. Mutta kuten Puro itsekin joutui kokemaan, myös LeLv 24:n Brewstereihin asennetut sotasaalismoottorit olivat epäluotettavia ilman sabotaasiakin.


0 Comments

Suomalaisen sotilaslentäjän ura Talvisodasta MiG-21:n puikkoihin

14/10/2013

0 Comments

 
Picture
Pekuri, Lauri: Hävittäjälentäjä. WSOY, 2006. 366 sivua. ISBN: 951-0-31907-4

Lauri Pekuri lensi Toisessa maailmansodassa 314 sotalentoa, sai 18,5 ilmavoittoa ja hänet ammuttiin alas kolmasti. Kesäkuussa 1944 Pekuri ammuttiin alas vihollisen hallussa olleen alueen yllä, mutta pelastautui laskuvarjolla palavasta Messerschmitt-hävittäjästään. Kujanjuoksu Kannaksella päättyi kun vihollispartio yllätti väsyneen lentäjän riiheestä. Jatkosodan viimeiset kuukaudet Pekuri vietti venäläisillä sotavankileireillä, riutui alle 45-kiloiseksi ja pääsi Hangon karanteenileirin kautta koti-Suomeen vasta saman vuoden marraskuussa.

1950- ja 60-luvuilla Pekuri koelensi kaikkiaan yli 100 erilaista konetyyppiä mm. Englannissa, Ranskassa, Ruotsissa ja Neuvostoliitossa. Ensimmäisenä suomalaisena hän lensi suihkukoneella vuonna 1953, läpäisi äänivallin Hawker Hunterilla Englannissa 1956 ja saavutti kaksinkertaisen äänennopeuden Mirage IIIC -koneella Ranskassa vuonna 1961. Hän jäi eläkkeelle 52-vuotiaana yli kolmen palvelusvuosikymmenen jälkeen ja jatkoi sittemmin vielä Wihuri Oy:n lentohuollon koulutuspäällikkönä.

Kirja kuvaa nimensä mukaisesti Lauri Pekurin sotilasuran. Lapsuudesta ja nuoruudesta kerrotaan vain sen verran mikä on tarpeen selittämään sekä halun pyrkiä sotilaslentäjäksi että alkuvaikeudet päästä tuolle uralle. Kirja päättyy eläkkeelle siirtymiseen. Perhe-elämästä kyllä kerrotaan tärkeimmät asiat mutta esimerkiksi perhepotrettia kirjasta ei löydy. Kirjassa ei siis kerrota pelkästään lentämisestä ja mukana olevat pienet välähdykset elämästä sotakorvausajan säännöstely-Suomessa sekä varuskuntaelämästä ovat mielenkiintoisia.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu. Ainoa asia, joka jäi pahemmin häiritsemään, oli ryssittely. Vaikka tarkoitus on ehkä tuoda näkyviin Lauri Pekurin asenne venäläisiin, niin kuitenkin mielestäni ei tuo sana oikein istu 2000-luvulla painettuun kirjaan. Kuvat ovat hyvin valittuja. Osa on kyllä tuttuja, mutta valitut kuvat kattavat mukavasti Pekurin uran. Lopussa on kahdeksan liitettä, etupäässä eri koelento- ja koneiden noutokomennuskuntien osallistujaluetteloita sekä henkilöhakemisto. Kerronta etenee kronologisesti varusmiesajasta eläkkeelle siirtymiseen kattaen siten yli 30 vuoden ajan.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että ihmeen monta kertaa Pekurin mukaan joku on ottanut hänet hampaisiinsa ja antanut hänestä sen takia negatiivisia lausuntoja, esimerkiksi ensin koulussa saksan kielen opettaja ja sitten eräs kuopiolainen Aeron johtaja Pekurin pyrkiessä liikennelentäjäksi.

Mielenkiintoisimpia havaintoja kirjaa lukiessa oli, että Pekuri tuo esiin sen, ettei sodan aikana koulutettujen lentäjien koulutus ollut kovin hääppöistä. Etenkin taktinen koulutus oli lähes olematonta. Edes Lentolaivue 24:ssä, johon Pekuri joutui ja joka oli valiolaivueen maineessa, ei uusille lentäjille annettu mitään varsinaista taktista opetusta vaan oppi siirtyi uusille ohjaajille etenkin vanhimpien aliupseeriohjaajien iltaisin kertomien tarinoiden välityksellä. Pekuri mainitsee erityisesti lentomestari ”Pappa” Turkan opettajanaan. Pekuri toteaa menetelmän olleen itse asiassa varsin tehokkaan mutta ei esitä arviotaan siitä, oliko järjestelmä upseeriston harkinnan tulos vai vain aliupseerien oma-aloitteisuutta tai vain ammattimiesten normaalia ammattiasioiden läpikäyntiä iltaisin, jolloin myös uudet tulokkaat halutessaan pääsivät kuulemaan alan ammattisalaisuuksia. Joppe Karhunen kertoo kirjoissaan käyneensä taktiikoita läpi ahkerasti oman lentueensa ohjaajien kanssa. Ehkä tämä oli poikkeuksellista ja eräs selitys hänen lentueensa poikkeuksellisen hyvään tulokseen.

Kirjassa on normaalien ilmataistelukuvausten lisäksi kuvauksia lentueen miesten elämästä korpitukikohdassa. Hän myös kiteyttää mukavasti Lentolaivue 24:ssä, etenkin sen 1. lentueessa käytetyn ilmataistelutaktiikan periaatteet. Pekuri ei arkaile tuoda esille esimerkiksi lentueenpäällikkönsä taisteluväsymystä itsenäisesti toimineen lentueen johtajan vastuun käydessä ylivoimaiseksi.

Pekuri suhtautuu kriittisesti Tervon, Juutilaisen ja Luukkasen pudotusjahtiin ihmetellen myös heidän piittaamattomuuttaan sitä rajoittamaan tarkoitetuista käskyistä ja määräyksistä. Pekurin mukaan pudotusjahti oli aikaisemmin pysynyt aisoissa, mutta kun Lentolaivue 34 koottiin siirtämällä miehiä useasta laivueesta ja kun samalla saatiin ajanmukainen kone, Messerschmitt Bf 109G-2, niin kilpailu pudotuksista alkoi. Rykmentin komentaja Magnussonin pyrkimykset rajoittaa kilpailua Pekuri ymmärtää.

16.6.1944 Pekuri ammuttiin alas venäläisten linjojen takana. Hänen 10-päiväinen korpivaelluksensa Viipurin liepeille, vangiksi joutuminen kuulusteluineen ja eloonjäämistaisteluineen kuvataan hyvin. Nämä tapahtumat hän on varmaankin kertonut jo 1993 ilmestyneessä teoksessaan  Špalernajan sotavanki (1993), mutta tuota kirjaa lukemattomalle siitä ei ole haittaa.

Myös heti sotaa seuranneen ilmavoimien alennustilan aikaisen kuvaus on mielenkiintoinen. Tilanne oli vaikea, määrärahat varsin olemattomia. Lisäksi syyskuussa 44 alkoi Lapin sotaan osallistuvia lentoyksiköitä lukuun ottamatta koko ilmavoimia koskenut Valvontakomission määräämä, melkein vuoden mittainen lentokielto. Senkin jälkeen tilanne pysyi vaikeana. Lentoja oli heikon raha- ja konetilanteen takia vähän, samalla kun heikossa kunnossa ollut kalusto aiheutti lukuisia onnettomuuksia. Laskeskelin tuossa, että Jaakko Hyvösen Kohtalokkaat lennot -teoksen mukaan syksystä 1945 vuoden 1949 loppuun Ilmavoimissa tapahtui 17 kuolemaan johtanutta lento-onnettomuutta. Kantaupseerien koulutuksessakin oli Pekurin mukaan paljon sellaista, jota annettiin vain, jotta upseereilla olisi ollut jotain tekemistä. Palkatkin olivat niin huonoja, että Pekuri ryhtyi tekemään nahkaisia kellonremmejä, joita sitten myi kellosepille pitääkseen kasvavan perheensä ruuassa. Hän kertoo myös osanneensa urasuunnittelun. Todettuaan kalustokehityksen olevan menossa katastrofaaliseksi Pekuri päätteli, että tuolloin oli oikea hetki hakeutua upseereille pakolliseen esikuntatyöhön ja olla siten ehkä etulyöntiasemassa, kun uutta kalustoa lopulta hankittaisiin ja otettaisi käyttöön. Hän laski, että esikunnasta käsin olisi helpompaa junailla itsensä uutta kalustoa saavan laivueen komentajaksi.

Sitten seuraa hyvin mielenkiintoinen jakso Ilmavoimien suihkukonehankinnoista 50- ja 60-luvuilla, joissa kaikissa Pekuri oli mukana Vampire Trainerista lähtien. Pekuri arvioi koelentojensa perusteella, mikä konetyyppi sopisi parhaiten Ilmavoimille. Tässä ominaisuudessa hän lensi arviointilennot aika monella konetyypillä, joukossa tietysti myös monia, joita ei Ilmavoimille hankittu. Tosin Pekuri on kertonut tästä vaiheesta jo kirjassaan Ilmavoimien ”kauppamatkustajana” 1950 - 60 luvulla (1993). Kirjojen sisältö on melkein sama, tässä uudessa kirjassa on hiukan enemmän taustoja, etenkin Pekurin MiG-15UTIn koelento-matkan osalta kun taas ”Kauppamatkustajassa” ote on hiukan teknisempi. Mutta jos ei omista vanhempaa kirjaa, niin tästä uudesta voi lukea Pekurin lyhyet arvioinnit mm. Folland Gnatista, Hawker Hunter Mk. 6:sta, Dassault Mystere IV A:sta, SAAB A-32 Lansenista aina Dassault Mirage IIIC:hen, MiG-21 F-13:een ja EE/BAC Lightning T.5:een.

Etenkin Pekurin vetämän komennuskunnan matka Neuvostoliittoon, Kirgisiaan, saamaan koulutusta hankittavien Mig-21:n käyttöön ja huoltoon vuonna 1962 kerrotaan varsin tarkasti. Yllättäen kuitenkin etenkin nyt arvosteltavassa kirjassa esitetään Lightning T.5 kaksipaikkaisena torjuntahävittäjänä, vaikka kone todellisuudessa oli yksipaikkaisen torjuntahävittäjän kaksipaikkainen harjoitushävittäjäversio, kuten tyyppimerkinnässä oleva T (Trainer) osoittaa. Tosin se pystyi suorittamaan myös taistelutehtäviä. Lisäksi kiinnitti huomiotani se, että kun ”kauppamatkustajana” teoksessa sivulla 86 arvioitaessa T.5:ttä lukee ”Kaarto-ominaisuudet yliääninopeudella alle 30,000 jalan korkeudella olivat hyvät ja kone säilytti M=1,3-1,4 nopeuden hyvin 3-4g kaarroissa.” niin Hävittäjälentäjässä sivulla 350 kirjoitetaan: ”Koneen suuren painon ja suuren otsapinta-alan vuoksi sen kaarto-ominaisuudet yliääninopeudella olivat heikot, koska se menetti helposti nopeuttaan.” Kirjassa on lisäksi muutamia pieniä kömmähdyksiä koneiden teknisissä tiedoissa, mutta ei mitenkään häiritsevässä määrin.

Kaiken kaikkiaan Hävittäjälentäjä on hankkimisen arvoinen ja sujuvasti kirjoitettu kirja, joka antaa varsin monipuolisen kuvan lentäjän elämästä ilmavoimissamme Talvisodan kynnykseltä 60-luvun lopulle. Pekurin monipuolinen ura ja etenkin sodanjälkeisen ajan näköalapaikat ilmavoimiemme suihkukonekauden ensimmäisinä 15 vuotena ovat ehdottomasti kirjan arvoiset. Hyvänä lisänä tulevat Pekurin lyhyet arviot monesta 50- ja 60-lukujen avainhävittäjästä.Varsin paljon ilmailukirjallisuutta lukeneena olisin tosin ehkä kaivannut vielä lisää Pekurin omia mielipiteitä, mutta kirja on hyvä näinkin.


0 Comments

Hyvää ilmailukirjallisuutta - osa 1

6/10/2013

2 Comments

 
Mitkä kirjat ovat hyviä ja mitkä eivät on tietysti jossain määrin makukysymys mutta alla luettelen joitakin mielestäni parhaita lentäjämuistelmia toisen maailmansodan ajoilta.
Picture
Helmut Lipfert: Kapteeni Lipfertin sotapäiväkirja - Hävittäjälentäjän muistelmat idästä 1943-1945 Koala 1. painos 2003 ISBN 952-5186-44-X  218 sivua

Erinomainen toimintatäytteinen kirja alkaa suoraan siitä kun Lipfert koulutuksensa lopuksi Ergänzungsjagdgruppe Ostissa saa 26 marraskuuta 1942 tiedon, että hänet sijoitettaisiin JG 52:een eli hävittäjärykmentti 52:een Itärintamaneteläosaan.  Ergänzungsjagdgruppessa lentäjien taidot lopullisesti hiottiin sotatoimiin riittäviksi kovalla taistelunmukaisella koulutuksella kokeneiden hävittäjälentäjien johdolla. Nimiensä mukaisesti Ost koulutti hävittäjälentäjiä itärintamalle ja West länsirintamalle. Lipfert ei kerro taustastaan, lentokoulutuksestaan, ei edes aikaisemmasta sotilas-urastaan panssarijoukkojen viestialiupseerina 1. Panssaridivisioonassa. Ei myöskään sitä, miksi vaihtoi aselajia kesken sodan eikä siitä, mitä vaiheita aselajin vaihto vaati.  

Lipfert lensi Ensimmäisen sotalentonsa 18. joulukuuta  1942 ja oli niin tyypillisesti täysin parinvetäjänsä taitojen varassa, kun he saivat kosketuksen neljään venäläishävittäjään. Lipfert oppi kuitenkin nopeasti, vaikka toinen lento päättyi pakkolaskuun arolle moottorin hajottua kesken sotalennon vihollisalueen yllä. Sinnittelemällä mahdollisimman pitkään palavassa koneessaan hänen onnistui päästä nipin nappin omalle puolelle ennen pakkolaskua. Lipfertin onneksi hän oli saanut lentäjänkoulutuksensa aikana, jolloin sitä ei vielä rajoittanut polttoainepula eikä kovien tappioiden luoma pikakoulutuksen tarve.  Hän lensi käytännössä koko palvelusaikansa Itärintamalla hävittäjärykmentti JG 52:ssa, jonka lentäjien muistelmat ovat hyvin edustettuina suomennetuissa  lentäjämuistelmissa.

Lipfert saavuttaen yli 700 sotalennolla 203 ilmavoittoa, joista kaksi oli yhdysvaltalaisia raskaita pommittajia ja yksi P-51 Mustang. Nämä kolme ilmavoittoa hän sai Romanian yllä. Hänet myös ammuttiin alas peräti 15 kertaa (it 13 ja hävittäjät kahdesti) ja häntä voidaan pitää onnekkaana, koska kaikista pakkolaskuista ja alasampumisista hän selvisi vammoitta. Kirja loppuu sodan päättymiseen, ilman mitään kuvausta siitä, miten antautuminen tapahtui tai keille hän antautui. Kirjan kuvien joukossa ovat myös kuvat Lipfertin 100. ja 200. ilmavoiton pudotusilmoituksista ja pudotusten vahvistuksista. Valtosen käännöksen etuna ovat myös Valtosen tekemät kymmenet minielämänkerrat kirjassa mainituista muista lentäjä-ässistä, jotka annetaan alaviitteinä sekä muutamat taulukot II./JG 52:n, Lipfertin laivue, lentokonekalustovahvuuksien kehityksestä.

Picture
Kirjasta on olemassa lisäksi vanhempi ja huonompi käännös Helmut Lipfert: Taistelulentäjänä itärintamalla - Hävittäjälentäjän kokemuksia itärintamalta vetäytymisen aikana 1943-1945. Karisto 1978  ISBN 951-23-1274-3  219 sivua. Kyllä sekin tavoittaa hyvin Lipfertin kirjan hektisen ilmapiirin.

Picture
Toinen erittäin hyvä muistelmakirja on mielestäni Koala-Kustannuksen Peter Düttmannin Itärintaman hävittäjäsotaa, Helsinki 2007 ISBN: 9789525186857, suomentanut Hannu Valtonen  Sivumäärä: 167 , 48 kuvaa.
 
saksankielinen alkuperäisteos Wir kämpften einsamen Höhen. "Bonifazius" Düttmann muistelmat ovat täynnä toimintaa ja tapahtumia. Pariin niistä hän on tainnut lisätä vähän "väriä". Teos perustuu nauhoitettuun haastatteluun ja on vauhdikas ja erittäin luettava.

"Bonifazius" Düttmann saavutti 152 ilmavoittoa 398 sotalennolla. Hän sai kaikki voittonsa itärintamalla lentäessääna Messerschmitt Bf 109:llä. Hän liittyi 5./ Jagdgeschwader 52:een (Hävittäjärykmentti 52:n 5. lentue) 7. toukokuuta 1943, siis noin puoli vuotta sen jälkeen kun Lipfert oli saapunut 6./JG 52:een. Hän toimi samassa lentueessa sodan loppuun asti ja hänestä tuli pian yksi sen menestyksekkäimmistä lentäjistä. 7. Toukokuuta 1944, siis tasan vuosi saapumisansa jälkeen hän sai 91. ilmavoittonsa.  Hänet lähetettiin taisteluväsymyksen takia lomalle toukokuun lopussa jolta hän palasi syyskuussa 1944. Hän saavutti 100. hyväksytyn ilmavoittonsa 24. syyskuuta 1944. Hänet ammuttiin alas useita kertoja, esim. 13. marraskuuta 1944 Il-2:n taka-ampuja pudotti hänet, lasku vihollisen linjojen taakse, mutta Düttmannin onnistui pääsemään Saksan radoilla. Sama tapahtui hänelle 3 maaliskuuta 1945 it:n osuttua hänen koneeseensa, Düttmann palasi jo seuraavana päivänä yksikköönsä . 23. Joulukuuta 1944 hänet nimitettiin 5./JG 52:n päälliköksi. Düttmann kirjasi viimeisen ilmavoittonsa 26 huhtikuuta 1945.
Düttmannin ilmavoittoihin kuului 38 Il-2:ta, 8 Bostonia, 5 romanialaista ja 98 neuvostoliittolaista hävittäjää. Peter Düttmann kuoli 9. päivänä tammikuuta 2001.

Eräs erikoispiirre kirjassa tulee Düttmannin teknisestä suuntautuneisuudesta, hän oli aidosti kiinnostunut lentokoneista ja niiden aseistuksesta ja siksi kertoo myös koneiden teknisestä puolesta, tosin toisinaan erehtyen.

Taaskin mukana kaupanpäällisiksi Valtosen tekemät kymmenet minielämänkerrat kirjassa mainituista muista lentäjä-ässistä, jotka annetaan alaviitteinä sekä muutamat taulukot II./JG 52:n, Düttmannin laivue, lentokonekalustovahvuuksien kehityksestä sekä jotkut Matti Salosen koosteisiin perustuvat tarkennukset tai oikaisut kirjassa mainittuihin tappioihin.

Picture
Kolmantena edellisistä siinä suhteessa poikkeava, ettei se ole niin selvästi taistelukuvauksiin keskittyvä, tulee mieleen Johannes Kaufmann:  Sotilaslentäjänä 1935-1945 Koala-Kustannus, Helsinki 2002  ISBN: 9525186369 suomentanut Hannu Valtonen Sivumäärä: 226 , 32 kuva  Kirjan koko: 21 cm

 Johannes Kaufmann, s. 15.10.1915, kohosi sodan aikana kapteeniksi. Palveli I./SKG 210:ssa, I./ZG 1:ssä, eri koulutusyksiköissä  ja viimeksi 9./JG 4:n päällikkönä, 212 sotalentoa. Yhdeksän ilmavoittoa itärintamalla ja neljä lännessä (2 P-47 hävittäjää ja 2 raskaiden pommikoneiden vaurioittamista niin pahasti, että jäivät jälkeen muodostelmastaan, nämäkin laskettiin Saksassa ilmavoitoiksi sodan loppupuolella, koska sitä pidettiin vaikeampana ja vaarallisempana kuin yksinäisen pahasti vaurioituneen pommittajan tuhoamista, josta kyllä myöskin sai ilmavoiton). Pudotusmäärätieto on Hans Ringin & Kumppanien julkaisemattomasta Luftwaffen lentäjien pudotusmäärälistasta.

Kaufmann lentäjäura oli varsin mielenkiintoinen ja tämä erittäin hyödyllinen kirja antaa paljon tietoa Saksan sotilasilmailusta, etenkin LW:n koulutusjärjestelmistä. Ei erityisen paljon taistelukuvauksia mutta antaa silti hyviä viitteitä siitä millaista oli lentää rynnäkkölentoja itärintamalla ja torjuntalentoja sodan loppuvaiheessa Saksan ilmapuolustuksessa. Tämäkin on Valtosen kääntämä ja mukana on normaalit lisukkeet. Kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja painotuksiltaan hiukan tavanomaisesta poikkeava teos.


2 Comments

    Author

    Nimeni on Juha Vaittinen, olen 60+ vuotta vanha FM, pääaineenani oli yleinen historia. Olen työskennellyt noin 25 vuotta parissa arkistossa. Olen ollut kiinnostunut erityisesti sota- ja ilmailuhistoriasta jo vuosikymmeniä.

    Archives

    May 2020
    January 2016
    June 2014
    April 2014
    March 2014
    October 2013

    Categories

    All
    Ilmailuhistoria
    Ilmailukirjallisuus
    Kirja Arvostelu
    Kirja-arvostelu
    Muistelmat
    Normandia 1944
    Sotahistoria
    Suomen Sotahistoria
    Toinen Maailmansota
    YouTube Videot

    RSS Feed

Powered by Create your own unique website with customizable templates.