
Erinomainen toimintatäytteinen kirja alkaa suoraan siitä kun Lipfert koulutuksensa lopuksi Ergänzungsjagdgruppe Ostissa saa 26 marraskuuta 1942 tiedon, että hänet sijoitettaisiin JG 52:een eli hävittäjärykmentti 52:een Itärintamaneteläosaan. Ergänzungsjagdgruppessa lentäjien taidot lopullisesti hiottiin sotatoimiin riittäviksi kovalla taistelunmukaisella koulutuksella kokeneiden hävittäjälentäjien johdolla. Nimiensä mukaisesti Ost koulutti hävittäjälentäjiä itärintamalle ja West länsirintamalle. Lipfert ei kerro taustastaan, lentokoulutuksestaan, ei edes aikaisemmasta sotilas-urastaan panssarijoukkojen viestialiupseerina 1. Panssaridivisioonassa. Ei myöskään sitä, miksi vaihtoi aselajia kesken sodan eikä siitä, mitä vaiheita aselajin vaihto vaati.
Lipfert lensi Ensimmäisen sotalentonsa 18. joulukuuta 1942 ja oli niin tyypillisesti täysin parinvetäjänsä taitojen varassa, kun he saivat kosketuksen neljään venäläishävittäjään. Lipfert oppi kuitenkin nopeasti, vaikka toinen lento päättyi pakkolaskuun arolle moottorin hajottua kesken sotalennon vihollisalueen yllä. Sinnittelemällä mahdollisimman pitkään palavassa koneessaan hänen onnistui päästä nipin nappin omalle puolelle ennen pakkolaskua. Lipfertin onneksi hän oli saanut lentäjänkoulutuksensa aikana, jolloin sitä ei vielä rajoittanut polttoainepula eikä kovien tappioiden luoma pikakoulutuksen tarve. Hän lensi käytännössä koko palvelusaikansa Itärintamalla hävittäjärykmentti JG 52:ssa, jonka lentäjien muistelmat ovat hyvin edustettuina suomennetuissa lentäjämuistelmissa.
Lipfert saavuttaen yli 700 sotalennolla 203 ilmavoittoa, joista kaksi oli yhdysvaltalaisia raskaita pommittajia ja yksi P-51 Mustang. Nämä kolme ilmavoittoa hän sai Romanian yllä. Hänet myös ammuttiin alas peräti 15 kertaa (it 13 ja hävittäjät kahdesti) ja häntä voidaan pitää onnekkaana, koska kaikista pakkolaskuista ja alasampumisista hän selvisi vammoitta. Kirja loppuu sodan päättymiseen, ilman mitään kuvausta siitä, miten antautuminen tapahtui tai keille hän antautui. Kirjan kuvien joukossa ovat myös kuvat Lipfertin 100. ja 200. ilmavoiton pudotusilmoituksista ja pudotusten vahvistuksista. Valtosen käännöksen etuna ovat myös Valtosen tekemät kymmenet minielämänkerrat kirjassa mainituista muista lentäjä-ässistä, jotka annetaan alaviitteinä sekä muutamat taulukot II./JG 52:n, Lipfertin laivue, lentokonekalustovahvuuksien kehityksestä.


saksankielinen alkuperäisteos Wir kämpften einsamen Höhen. "Bonifazius" Düttmann muistelmat ovat täynnä toimintaa ja tapahtumia. Pariin niistä hän on tainnut lisätä vähän "väriä". Teos perustuu nauhoitettuun haastatteluun ja on vauhdikas ja erittäin luettava.
"Bonifazius" Düttmann saavutti 152 ilmavoittoa 398 sotalennolla. Hän sai kaikki voittonsa itärintamalla lentäessääna Messerschmitt Bf 109:llä. Hän liittyi 5./ Jagdgeschwader 52:een (Hävittäjärykmentti 52:n 5. lentue) 7. toukokuuta 1943, siis noin puoli vuotta sen jälkeen kun Lipfert oli saapunut 6./JG 52:een. Hän toimi samassa lentueessa sodan loppuun asti ja hänestä tuli pian yksi sen menestyksekkäimmistä lentäjistä. 7. Toukokuuta 1944, siis tasan vuosi saapumisansa jälkeen hän sai 91. ilmavoittonsa. Hänet lähetettiin taisteluväsymyksen takia lomalle toukokuun lopussa jolta hän palasi syyskuussa 1944. Hän saavutti 100. hyväksytyn ilmavoittonsa 24. syyskuuta 1944. Hänet ammuttiin alas useita kertoja, esim. 13. marraskuuta 1944 Il-2:n taka-ampuja pudotti hänet, lasku vihollisen linjojen taakse, mutta Düttmannin onnistui pääsemään Saksan radoilla. Sama tapahtui hänelle 3 maaliskuuta 1945 it:n osuttua hänen koneeseensa, Düttmann palasi jo seuraavana päivänä yksikköönsä . 23. Joulukuuta 1944 hänet nimitettiin 5./JG 52:n päälliköksi. Düttmann kirjasi viimeisen ilmavoittonsa 26 huhtikuuta 1945.
Düttmannin ilmavoittoihin kuului 38 Il-2:ta, 8 Bostonia, 5 romanialaista ja 98 neuvostoliittolaista hävittäjää. Peter Düttmann kuoli 9. päivänä tammikuuta 2001.
Eräs erikoispiirre kirjassa tulee Düttmannin teknisestä suuntautuneisuudesta, hän oli aidosti kiinnostunut lentokoneista ja niiden aseistuksesta ja siksi kertoo myös koneiden teknisestä puolesta, tosin toisinaan erehtyen.
Taaskin mukana kaupanpäällisiksi Valtosen tekemät kymmenet minielämänkerrat kirjassa mainituista muista lentäjä-ässistä, jotka annetaan alaviitteinä sekä muutamat taulukot II./JG 52:n, Düttmannin laivue, lentokonekalustovahvuuksien kehityksestä sekä jotkut Matti Salosen koosteisiin perustuvat tarkennukset tai oikaisut kirjassa mainittuihin tappioihin.

Johannes Kaufmann, s. 15.10.1915, kohosi sodan aikana kapteeniksi. Palveli I./SKG 210:ssa, I./ZG 1:ssä, eri koulutusyksiköissä ja viimeksi 9./JG 4:n päällikkönä, 212 sotalentoa. Yhdeksän ilmavoittoa itärintamalla ja neljä lännessä (2 P-47 hävittäjää ja 2 raskaiden pommikoneiden vaurioittamista niin pahasti, että jäivät jälkeen muodostelmastaan, nämäkin laskettiin Saksassa ilmavoitoiksi sodan loppupuolella, koska sitä pidettiin vaikeampana ja vaarallisempana kuin yksinäisen pahasti vaurioituneen pommittajan tuhoamista, josta kyllä myöskin sai ilmavoiton). Pudotusmäärätieto on Hans Ringin & Kumppanien julkaisemattomasta Luftwaffen lentäjien pudotusmäärälistasta.
Kaufmann lentäjäura oli varsin mielenkiintoinen ja tämä erittäin hyödyllinen kirja antaa paljon tietoa Saksan sotilasilmailusta, etenkin LW:n koulutusjärjestelmistä. Ei erityisen paljon taistelukuvauksia mutta antaa silti hyviä viitteitä siitä millaista oli lentää rynnäkkölentoja itärintamalla ja torjuntalentoja sodan loppuvaiheessa Saksan ilmapuolustuksessa. Tämäkin on Valtosen kääntämä ja mukana on normaalit lisukkeet. Kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja painotuksiltaan hiukan tavanomaisesta poikkeava teos.